Itse olen täsmällisemmin sanottuna loikolukija (sohvalla, selälläni), mutta tällaista sanaa ei oikein kehtaa otsikon tasolle nostaa. Joku voisi luulla vaikka laiskuriksi.
Olen ollut havaitsevinani, että uusia kotimaisia kirjoja on editoitu aikaisempia vähemmän ja niissä on joskus huvittavia painovirheitä. Tai sitten tekoäly ei vielä ole täysin asiasisältöjen tasalla. Esimerkiksi atomiaseista kirjoitettaessa joukkoon oli pudotettu neuronipommi. Sekös vasta nauruhermoja kutkutti.
Joidenkin kirjoittajien tyyliin kuuluu livauttaa tekstiin harvinaisehkoja lainasanoja. Jouduin Wikipediasta tarkistamaan, mitä ”autarkia” tarkoittaa. Siitäpä sitten aukesi pitkä liuta alaluokkia: mm kibbutz-liike, populismi, hoxhalaisuus ja melkein vaikka mitä. Leveällä pensselillä maalaili.
Kun lukee suomennettuja teoksia, voi helposti kuvitella monenlaisia kääntäjien vaikeuksia. Kielestämme kun puuttuu futuuri ja muitakin verbimuotoja. Myös sanojen merkitystä suurentelevat ja pienentelevät päätteet eivät yllä yhtä pitkälle kuin joissain muissa kielissä. Vieraskielinen hyvin pitkälle kehitetty solvaussanasto lienee välillä hankalasti suomennettavissa mutta vaikeusasteen aatelia on runojen riimitys ja rytmin säilyttäminen.
Monien alkuperäistekstien poukkoilevissa lauserakenteissakin riittää pätkimistä. Hyvä, jos kirjan alkuperäisteksti on saatu loppumaan pisteeseen. Toki meilläkin Alastalon saliin on totivettä kannettu niin, että osallistujien multitaskaavat mielenliikkeet kaikkine koukeroineen on präntätty kirjan lehdille.
Saattaa se suomen kielenkin kääntäminen olla hankalaa varsinkin, jos kirjoittaja on sananmuunnosten taitaja, joka on ujuttanut tekstiin pilasanojen salapinoja ja niiden jatkeeksi vielä palindromin.
Loikolukuni päättää sisään säntäävä tyttärenkoira, joka haukkuu minut pystyyn. Aiheena ruoka ja rapsutus.
Jukka Isotalo
vuoden yrityskummi 2011
