Toimittaja Esko Lumikero (Kari Lumikeron isä) oli uransa loppupuolella Suomen Yleisradion ulkomaankirjeenvaihtajana Länsi-Berliinissä. Eläköidyttyään hän jäi asumaan Berliiniin ja isännöimään Schlüterstraßelle kapakkaa, joka oli paikallisen suomalaisyhteisön kohtaamispaikka. Toki siellä kävi vuosien mittaan monia satunnaisia matkailijoitakin kuten Lasse Virénejä, M.A. Nummisia jne.
Esko oli syntyisin Kemistä, ja hän mainitsi, että sukujuurista olisi tullut mukaan myös kveenien geenejä. Koska hän oli kielenkäytön ammattilainen, jolla oli myös pohjoinen ulottuvuus, kyselin häneltä kerran ”hoon päälle puhumisesta”. Sen verran toki tiesin ennestään, ”ethei sithä hoothakhan jokha paikhan laitheta”. Esko valisti minua aiheesta baaritiskin yli lyhyen oppimäärän verran kertomalla, että kun Pohjanmaalla on perinteisesti sanottu mennähän ja tullahan, niin pohjoisempana h siirretään pykälän verran aikaisemmaksi: menhän ja tulhan.
Lisäoppia sain hoon käytöstä Kolumbiassa. Espanjan kielessä h-kirjainta ei äännetä ollenkaan ja siksi esimerkiksi puun tai kirjan lehteä tarkoittava sana hoja ääntyy suurin piirtein ”oohha”. Koska siis j-kirjain vuorostaan ääntyy meikäläisten hoona, minäkin olin usein Hukka. Lähinnä suomalaisittain lausuttua nimeäni vastasi kirjoitusmuoto yucca, joka Kolumbiassa ei tarkoittanut palmua vaan maniokkia. Tärkkelyspitoinen maniokki oli sikäläisellä ruokalautasella jokapäiväinen peruslisäke riisin ja perunan ohella. Joskus saatoin nimestäni tokaista, että kylläpä täällä on paljon kannibaaleja.
En usko nyt synnyttäväni suuria salaliittoteorioita, mutta joskus tuntuu, että nykyään Suomessa pyritään h-kirjainta jättämään valikoiden pois. Jos koululaisilta kielletään oppitunneilla kännyköiden käyttö, onko silloin kyse hälypuhelimista? Ja yritetäänkö syvällisiä mietiskelijöitä häiritä bittipilvistä lähetettävällä tekohälyllä? On hyvä olla tarkkana ja reagoida riittävän nopeasti: 1 h saattaa muuttaa irvittävän hirvittäväksi.
Jukka Isotalo
vuoden yrityskummi 2011
