Kirkas auringonvalo sisältää kaikki näkemämme värit. Ja vähän enemmänkin. Värikonsultteihin kyllästynyt teekkarinplanttu saattaa nimetä mieliväreikseen ultravioletin ja infrapunaisen. Joissain yhteyksissä niin mustaa, valkoista kuin harmaatakin on nimitetty samaksi väriksi, kysymys olisi vain tummuusasteista, eli kuinka paljon valkoista valoa pinnasta heijastuu.
Suomen kielessä on värejä tarkoittavia sanoja vähemmän kuin monessa muussa kielessä. Esimerkiksi mustavalkoinen lintu, joka Ruotsissa tunnetaan nimellä svartvit flugsnappare, on suomeksi kirjosieppo. Hyvä, ettei sentään värikirjosieppo.
Toki meillä pyritään värisävyjä kuvailemaan erilaisilla päätteillä: on sinertävää, punertavaa ja kellertävää. Rusahtavalla silmälläkin voi sinisilmäisiä iskeä. En vielä ole kuullut okrahtavista, turkoosistavista tai beigehtivistä muotitrendeistä. Jos oikein tarkkaan halutaan väri kuvata, on avuksi otettava lisää kotoisia määreitä: vispatun marjapuuronpunainen. Värejä yhdistellään myös tunnetiloihin: Kauhusta kalpea ja tuskanpunainen olivat toisilleen vihreitä kateudesta, jopa myrkynvihreitä.
Äänikin etenee aaltoliikkeenä ja kuuloalueemme ulkopuolelta on mittauksilla saatu esiin ultra- ja infraääniä. Niillekin on löydetty käyttöä. Äänestäkin todetaan erilaisia värejä ja tummuusasteita. Niiden perusteella erotetaan erilaisia soittimia ja laulajia toisistaan. Myös äänimaisemasta puhutaan. Se on helposti tunnistettavan erilainen niin eskarissa, pubissa kuin ongellakin.
Äänillä ja kuvilla yritetään pärjätä audiovisuaalisessa viestinnässä. Sitten kun halutaan lisää aisteja mukaan, täytyy päästä asiakasta lähelle, maistattaa ja haistattaa, antaa hiplata ja joskus kuntoiluvälineitä esitellessä aktivoida tasapainoaistiakin. Koko touhun ideana on saada osapuolet samalle aaltopituudelle ja minimoida häiritsevää hälyä, jotta viestillä olisi mahdollisuuksia perillemenoon.
Jukka Isotalo
vuoden yrityskummi 2011
